Syksy on myös alkanut tekemään tuloaan sydämeeni, rakastan sitä yli kaiken. Kaikki omenapiirakat, omenapuut yksikseen, kellastuvat lehdet ja sen semmoiset - myös viilenevät säätkin - ovat todella minun mieleeni. Lumesta en kuitenkaan tykkää, mutta syksy luo minusta kauniit puitteet kaikkeen ja tuo ihanasti vehreän kesän jälkeen vaihtelua. Pikkusena lempivärini jopa oli keltainen, ehkä siksi olen siis edelleen niin kovin syksyn perään vaikkei tuo lempiväri olekkaan mikään vakio. Syksyllä myös viilenevät säät luovat miellyttävän ympäristön, toisinaan lämpinine päivineen ja sateisineenkin, kaikenlaiseen puuhailuun. Kuten sanottu, ei ole liian kuuma joten hevosetkin jaksavat pidempää lenkkiä muttei liian kylmäkään ettäkö itse jäätyisi. Olen myös tavallaan muotifriikki, en suuresti mutta tarpeaksi, että tykkään pukea kaikkea kaikille - ja itselleni pysyäkseni lämpimänä. Kohtuuden rajoissa tietenkin.
Meillä oli myös Ypäjällä ratsastustunti, mikä meni ihan kohtuudella. Melkeinhän me Kingin kanssa vaan oltiin seinässä ja mitä nyt jarrut oli toisinaan hukassa. Hepolle olisi pitänyt gagit laittaa, mutta koska niitä ei kaikille riittänyt, sain mennä puomitunnin nivelillä. That was fun...... Muutenkin oli jo omassa asenteessa tarpeaksi tekemistä ennen tuntia, sillä en tietenkään mielelläni poistu mukavuusalueelta (mihin ratsastus ei siis kuulu muilla kuin Förstillä meno). Sain tsempattua itseni kuitenkin hyvillä mielin menemään tunnille, kunnes taas vaivuttiin pohjafiiliksiin puomitunnin myötä. Armoton paniikki iski, sillä en todellakaan osaa edes perusasioita saati että menisin jotain puomeja. NO WAY ! ): Itkin ennen sitä tuntia, itkin noustessa hevosen selkään, itkin vielä hevosen selässäkin. Opettajallemme siitä mainitsinkin kuinka vietävästi minua siellä ahdisti ja näin, mutta kokosin pikkuhiljaa itseäni ja kaippa se ihan kohtuudella tosiaan meni. Saatiin me sitten heppasen kanssa hyvä yksi tehtävä (ravilla tosin vaikka yhessä kohti piti laukatakkin) alle kun se oli ihanasti kuulolla ja kaikki meni mitä parhain päin.
Kuten sanottu, olen kuitenkin pois omalta mukavuusalueeltani, seinät ahdistavat ja en taida oikein luottaa heposiinkaan. Siksi minulla on kauhea hinku päästä rakkaan Förstin selkään, joka on se tuttu ja turvallinen, jossa voin itkeä niin paljon ilosta ja surusta, ilosta koska pääsin sinne taas ja surusta, kun joudun sieltä lähtemään. Voi se on kyllä semmoinen terapiaheppa mulle.. ♥ Mitä tekisinkään ilman sitä ja sen kultaista luonnetta.
Siksi olenkin oikeastaan jo vähän haikeinkin mielin siitä Ypäjälle takaisin menosta, sillä saatiin tänään lupa ratsastella Förstin kanssa naapurin sänkkärillä. ;) OOIOIIII!! ♥♥ Tänään oli vuorossa tosin ihan juoksutus, sillä herralle oli patoutunut jonkin verran energiaa lomaillessa. Päästiin ihan sänkkärille asti, Försti oli vähintäänkin kaksi metriä korkea ja saman verran rohkea, oli aika jännää. No, liinaa saatuaan se sitten päätti lähteä ja veteli pukituksin somistettua kiitolaukkaa siinä vähintään 20 kierrosta per suuntaansa vailla minkäänlaista halua hiljentää. Pyynnötkin menivät ihan ohi korvien. Välillä heppanen pysähtyi tuhisemaan ja jatkoi taas laukkailuitaan, lopulta ilmeisesti tämmöinen höttöenergia otti loppuakseen ja herra löysi itsestään kivan rentsin ravin... :DD Kameraa ei sattunut mukaan, harmi sinänsä. Toivottavasti huomiselle saan puhuttua kuvaajan ja siten myös kuvia meidän menosta teillekkin!
