Forget the haters cause somebody loves ya

Taas on tapahtunut monenlaista ja osakseen jännittävääkin. Ypäjälle valmistaudun urakalla nyt, niin ei tarvitse sitten heinäkuuta viettää kiireessä - ehkä kenties... :D Vaikka tietysti tiedän niin joka tapauksessa käyvän, aloitin ne valmistelut ja hommat miten ajoissa tahansa. 

Sain myös äidiltä vastauksen hevostilanteeseen, eli lähteekö minulle mukaan hevosta Ypäjälle ja jos lähteen, ennen kaikkea mikä niistä. Tietenkin vähän haikeana, kun ei rakas palleroni mukaani lähde, I'll miss you Hotikka ): Onneksi näen senkin aina, kun äitille menen kyläilemään. Olisihan se vähän paska paikka vilkkaalle oripojalle, joka tottunut remuamaan pihalla vähintään 8h päivässä. :D Tultiin sitten yhteistuumin oikeastaan kahden varsinaisen vaihtoehdon jälkeen tulokseen, joka miellyttää niin minua kuin varmasti muutakin perhettä. Mukaan lähtee Tihuri, joka on tällä hetkellä Vermossa. Försti olisi muuten ollut enemmän kuin täydellinen, jos sillä voisi ajaa ja ratsastella enemmän kuin mitä sen motivaatio nyt kestää. Eikä se siitä varmasti ainakaan paremmaksi tule, mukavuudenhaluinen ja työtä inhoava herra kun on. :D Tietenkin myös osittain taloudellinen puoli kiinnostaa, sillä Tihuristahan voi saada rahojaan takaisin jos herra vaikka sattuisikin juoksemaan! 

Eilen kun ei sitten nukuttanutkaan, alkoi päässä pyöriä luonnollisesti kaikki ihmeellisimmätkin asiat. Ei siinä mitään, koska oli ihan antoisaa miettiä omasta päästään mm. miksen tykkää Tihurista niin paljon kuin Hotikasta. Yksi syyhän luonnollisesti on hevosen papereissa lukeva nimi, mutta kyllähän sitä tavallaan pitäisi enemmän Tihurista - onhan se kuitenkin komeampi eikä siitä pääse yli eikä ympäri. Aloin myös miettiä, miksi se tuntuu niin kauhean tutulta hevoselta kaikin puolin, alusta asti. Mutta tajusin myös siinä aikani pohdittua, että pääsemme taas Inkkuun (entiseen hevoseeni siis). Inkulla oli samat silmät kuin Tihurilla nyt, jotka auttamatta muistuttavat minua Inkusta ja sen persemäisestä luonteesta, mutta myös siitä suunnattomasta luottamuksesta jota sitä hevosta kohtaan tunsin kaiken sen sekavaisen tunnemyrskyn seassa. Vei puoli vuotta, ennen kun tajusin nyt sen, minkä takia sitä jotenkin jaksoi kauan ja etenkin minkä takia sitä teki asiat uudelleen ja uudelleen vaikka edellisellä kerralla turpaan saikin. Muistan edelleen hetket, joina makasin epäonnistuneen talliintuloyritysten itkien tallin lattialla. Ei vaan onnistunut, mutta ne hetket kun se homma sitten onnistuikin. Pesarissa olo ja peseminen, sekin oli järin kauheaa neidin mielestä, mutta silti tein ja tultiinhan sieltä ryminällä pihalle useammin kuin kerran. Pari kertaa meinasi siinäkin kohdin käydä huonommin itselle, mutta silti sitä aina yritettiin ja tehtiin. Kengitys oli kauheaa myös, oikeastaan kaikki mitä hepan kanssa teki kun se sillä päällä sattui olemaan. 

Lämmöllä kuitenkin muistelen edelleen, ehkä hieman jo osuu kohdalleen myös "aika kuultaa muistot"-sanonta ;) Lähinnä sitä, miten paljon se hevonen minulle opetti ja miten paljon tein työtä, että se toimi edes sen vähää. Kuinka en suostunut siitä päästämään irti ja kuinka tärkeä se hevonen oli kaikin puolin. Monet kysyvät (ehei Nea, et ole ainoa) mistä olen saanut varmuuteni toimia hevosten kanssa, ja tässä on vastaus. Ensin shettistamma, joka sekin osasi olla aika omapäinen, mutta sitten tälläinen suokkitamma unohtamatta sen ihottumaa ja ilmeistä kiimahäiriötä. Kyllä väitän sen tuoneen minuun jotain, vaikka tietenkin pitää muistaa kaikki taustajoukot! Unohdan aina kiittää äitiäni, kuinka paljon hän on tehnyt eteeni ja jaksanut pienen tytön oikkuja ja päättäväisyyttä. Siinä on varmasti ollut yllin kyllin kestämistä. 

Mutta ettei tämä nyt ihan mene ohi alun, on siis se niissä silmissä. Tavallaan se muistuttaa minua siitä luottamuksesta ja saa minut luottamaan herraan, mutta tavallaan taas muistan juurikin niistä silmistä ne Inkun huonotkin puolet ja suhtaudun pienellä varauksella alitajunnassani. Ymmärsin myös kahden hevosen silmissä sen samanlaisuuden lisäksi pienen eron. Inkun silmissä katse oli lempeä, mutta samaan aikaan surumielinen - ihan kuin se olisi tietänyt miten loppuen lopuksi käy. Tihurilla sen sijaan silmät ovat täynnä lempeyttä ainoastaan. Aijoo, melkein unohdin sen nallekarhun, aww! ♥

Tihurin silmä, tommonen pirtee, utelias ja samaan aikaan lempee

Inkun silmä, lempee mutta samaan aikaan surullinen ):

Hetken Förstillekkin lomaa annettuani alkaa herran paluu arkeen. Eilen käytiin Nean kanssa tallilla ja lähdettiin taluttaen katselemaan maastoja. Laitumelta se hieman epäluuloisesti alkuun katseli ja meinasi josko voisi maastoutua näkymättömiin syömällä heinää. Epäonnistui sitten sekin yritys. ): Förstille heitin verkkoloimen päälle vähän itikoilta suojaamaan ja se vaikuttikin ihan tyytyväiseltä ratkaisuun kunhan ensin oli tallissa protestoinut aukomalla suuta ja steppaillen. Sen sijaan kun itse lenkille päästiin, alkoi herran vauhtipäätä vipattaa. Matkalla oli toki postilaatikoita hienossa, Förstin mielestä varsin kauheassa ja pelottavassa, rakennelmassa. Seuraava haaste oli jo valmiiksi täpinöissään olevalle pikkuhepalle tuntematon hevonen laitumella tien vieressä. Heppa X siinä ravaili ja olin jo aivan varma tämän yhden lähtevän leikkiin mukaan, mutta hei! Se yllätti positiivisesti ja tyytyi katselemaan. Ja minä kun ajattelin ettei se osaisi enää yllättää, mutta silti se jaksaa tehdä sitä joka ihmeen päivä. Käännyttiin tieltä semmoiselle metsätielle/polulle, jossa se kummasti rauhoittui. Takaisin päin tullessa ollut mitään ongelmaa, joten kunhan päästiin tielle (missä F ei arkonut kavioitaan kun ei isoja kiviäkään ollut) jättäydittiin Neasta ja Chilistä. Näin saimme otettua pienen ravipätkän, sillä C olisi kait pinkonut perässä jos oltaisiin ohitettu/edeltä ravailtu.. :D

Tietenkin pilvet enteilivät sadetta reissullemme. Kävi kuitenkin tuuri ja päästiin suht kuivana talliin sateen alkaessa viimeisen 100m ollessa jäljellä. :)